Olin alkuillasta erään kuntokeskuksen syvävenyttelytunnilla (1h). Ai että se teki hyvää. Oli kerrankin ihana harrastaa liikuntaa ilman, että tunnin jälkeen naama on kypsän tomaatin värinen, kroppa yltäpäältä hiessä, sydän hakaten rinnassa ja tukka hiesta ruma. Tämä tunti oli toista maata. Vaikka ihmisiä oli paljon, salissa oli hiljaista. Vetäjä ei käyttänyt mikrofonia, vaan jutteli rauhallisesti ja kaikki pystyivät kuulemaan hänen äänensä. Venytykset olivat pitkiä eikä mitään tsip tsap ja uusi venytys, kuten vaikka spinning-tuntien jälkeen. Oi joi joi, lihasten lisäksi myös sielu sai hellää hoitoa.
Tunnin jälkeen oloni oli rauhallinen ja harmoninen. Siihen ne tunteet sitten tyssäsivät... Nimittäin pysäkille päästyäni 4-ratikka porhalsi suoraan nenän edestä. Prkl :/ Seuraavaa saisi odottaa koleassa vesi(!)sateessa 11 minuuttia. Tein ratkaisun ja hyppäsin 10-ratikkaan ja matkustin sillä Töölön tullille asti. Ajattelin, että saisin siitä nopsaan otettua bussin kotiin. Ajattelin väärin. Ei kuulunut bussin bussia ja edelleen sitä nelosta saisi odottaa. Ketutti seisoskella vesisateessa ja väistellä bussipysäkillä autojen heittämää loskaa (jalassa tietty juuri pestyt farkut). Odottelin about 10 minuuttia, kunnes 4-ratikka sieltä porhalsi. Ylitin tien ja hyppäsin kyytiin. Aah, vaunussa oli ihanan lämmintä eikä ollut ihmisryysistä.
Välihuomio: olen tullut täällä Helsingissä jotenkin allergiseksi ihmisille, tai siis ihmispaljoudelle. Vierailu kaupungin keskustassa / ruokakaupassa lauantai-iltapäivällä on jotain todella epämiellyttävää. Siitä on ostoksilla käynnin ilo kaukana. No joo, en tiedä miksi olen asiasta niin ärsyyntynyt, sillä kestinhän ihan hyvin esimerkiksi aamuruuhkassa Moskovan metrossakin. Miksi en kestä ihmispaljoutta Helsingin keskustan ruokakaupassa? Osaavatko venäläiset olla sulavaliikkeisempiä ruuhkassa kuin me pönöttävät suomalaiset. Mene ja tiedä.
Takaisin asiaan. Lämmin raitiovaunu liikkui leppoisasti eteenpäin ja ehdin jo vaipua omiin ajatuksiini. (Tykkään muuten kovasti matkustaa julkisilla. Tykkään istua aina kun mahdollista, ja ihanaa kun joku muu tekee työn ja itse saa vain tuudittautua omaan maailmaan ja nauttia hetken lämmöstä ja tasaisesta hyrinästä.) Ei päästy kuin yksi pysäkki eteenpäin, kun kuului "töks" ja vaunu pysäsi. Siinä oltiin hetkinen, kunnes kuljettaja kuulutti: "Hyvät matkustajat, vaunu hajosi ja menee hinaukseen. Tarvittaessa pääsette poistumaan etuoven kautta". Voi prkl minkä teki! Aargh. Monen muun tavoin poistuin vaunusta (huom. keskellä isoa tietä, siellä puikkelehdimme kohti pientaretta). Kuljimme kuin ankkalauma pitkin likaista, korkeaa ja vaikeasti kuljettavaa lumipenkkaa samalla kun autoja huristi ohi heittäen loskaa kintuillemme. Mutisin vain mielessäni %&*#%¤, mutta ei auttanut muu kuin seurata johtaja"ankkaa", jotta joskus pääsisin kotiin. Onneksi noin 200 metrin jälkeen polku muuttui helpommaksi tarpoa ja onneksi olin jo suht lähellä kotia. Moni jäi seuraavalle bussipysäkille odottamaan kulkupeliä, mutta onneksi oma koti sijaitsi kävelyetäisyydellä.
Että se siitä rauhallisuudesta ja harmoniasta.
Ehkä ensi viikolla saman tunnin jälkeen puen ripeämmin ulkovaatteet päälle ja kiristän askelten tahtia, jotta ehdin siihen tänään niin harmittavasti nenän edestä menneeseen 4-ratikkavuoroon.
Nyt huomisten eväiden tekoon ja sen jälkeen piu pau.
Hyvää alkavaa viikkoa!
Tunnin jälkeen oloni oli rauhallinen ja harmoninen. Siihen ne tunteet sitten tyssäsivät... Nimittäin pysäkille päästyäni 4-ratikka porhalsi suoraan nenän edestä. Prkl :/ Seuraavaa saisi odottaa koleassa vesi(!)sateessa 11 minuuttia. Tein ratkaisun ja hyppäsin 10-ratikkaan ja matkustin sillä Töölön tullille asti. Ajattelin, että saisin siitä nopsaan otettua bussin kotiin. Ajattelin väärin. Ei kuulunut bussin bussia ja edelleen sitä nelosta saisi odottaa. Ketutti seisoskella vesisateessa ja väistellä bussipysäkillä autojen heittämää loskaa (jalassa tietty juuri pestyt farkut). Odottelin about 10 minuuttia, kunnes 4-ratikka sieltä porhalsi. Ylitin tien ja hyppäsin kyytiin. Aah, vaunussa oli ihanan lämmintä eikä ollut ihmisryysistä.
Välihuomio: olen tullut täällä Helsingissä jotenkin allergiseksi ihmisille, tai siis ihmispaljoudelle. Vierailu kaupungin keskustassa / ruokakaupassa lauantai-iltapäivällä on jotain todella epämiellyttävää. Siitä on ostoksilla käynnin ilo kaukana. No joo, en tiedä miksi olen asiasta niin ärsyyntynyt, sillä kestinhän ihan hyvin esimerkiksi aamuruuhkassa Moskovan metrossakin. Miksi en kestä ihmispaljoutta Helsingin keskustan ruokakaupassa? Osaavatko venäläiset olla sulavaliikkeisempiä ruuhkassa kuin me pönöttävät suomalaiset. Mene ja tiedä.
Takaisin asiaan. Lämmin raitiovaunu liikkui leppoisasti eteenpäin ja ehdin jo vaipua omiin ajatuksiini. (Tykkään muuten kovasti matkustaa julkisilla. Tykkään istua aina kun mahdollista, ja ihanaa kun joku muu tekee työn ja itse saa vain tuudittautua omaan maailmaan ja nauttia hetken lämmöstä ja tasaisesta hyrinästä.) Ei päästy kuin yksi pysäkki eteenpäin, kun kuului "töks" ja vaunu pysäsi. Siinä oltiin hetkinen, kunnes kuljettaja kuulutti: "Hyvät matkustajat, vaunu hajosi ja menee hinaukseen. Tarvittaessa pääsette poistumaan etuoven kautta". Voi prkl minkä teki! Aargh. Monen muun tavoin poistuin vaunusta (huom. keskellä isoa tietä, siellä puikkelehdimme kohti pientaretta). Kuljimme kuin ankkalauma pitkin likaista, korkeaa ja vaikeasti kuljettavaa lumipenkkaa samalla kun autoja huristi ohi heittäen loskaa kintuillemme. Mutisin vain mielessäni %&*#%¤, mutta ei auttanut muu kuin seurata johtaja"ankkaa", jotta joskus pääsisin kotiin. Onneksi noin 200 metrin jälkeen polku muuttui helpommaksi tarpoa ja onneksi olin jo suht lähellä kotia. Moni jäi seuraavalle bussipysäkille odottamaan kulkupeliä, mutta onneksi oma koti sijaitsi kävelyetäisyydellä.
Että se siitä rauhallisuudesta ja harmoniasta.
Ehkä ensi viikolla saman tunnin jälkeen puen ripeämmin ulkovaatteet päälle ja kiristän askelten tahtia, jotta ehdin siihen tänään niin harmittavasti nenän edestä menneeseen 4-ratikkavuoroon.
Nyt huomisten eväiden tekoon ja sen jälkeen piu pau.
Hyvää alkavaa viikkoa!
